Hän yksin voi arvostaa Herran rakkauden eliksiirin suuruutta, joka sen kokee. Se on kuin juoppo, jota maailma pitää hulluna.
Aivan kuten taistelukentällä haavoittunut soturi vaeltelee ympäriinsä punaisina silmät, hän huijaa ystävyyden ja vihamielisyyden tunteen,
Jumalan rakkaudesta ihastuneen puhe on nektarimaista, koska hän toistaa jatkuvasti Herran sanoinkuvaamattomia piirteitä. Hän omaksuu hiljaisuuden ja on vapaa kaikista muista haluista. Hän ei puhu kenellekään ja nauttii edelleen Herran naamin suloisuudesta.
Hän pitää kaikki toiveensa piilossa. Ylistys ja loukkaus ovat hänelle samanlaisia. Naamin tyrmistyneenä hänen nähdään elävän ihmeiden ja ihmeiden täyttämää elämää. (173)